Mitä mulle kuuluu nyt?

Paljon on ehtunyt tapahtua tänä aikana, kun olen pitänyt bloggauksesta hiljaiseloa. Tulen niistä kertomaan tuonnempana, mutta tärkein eli mun jaksaminen..... Siitä halusin nyt kertoa. 

Ne ihanat lukijat, jotka on kuitenkin seuranneet mun blogia kauemmin, tietää mun masennuksesta ja työuupumuksesta. Paljoa en ole siitä kirjoitellut, koska en ole halunut masentaa muita. Olin täysin keskittynyt omaan paranemiseen sillä halusin pois sieltä pimeyden keskeltä ja alkaa taas nauttimaan elämän pienistä iloista. Mulla oli ihana terapeutti ja hänen avullaan löysin työkaluja kohdata haasteita joita elämä tuo eteen. Oli ihanaa puhua jollekin menneisyydestä, haaveista ja kaikesta arjesta. Meidän suvussa asioista ei puhuta. Mä en edes tiedä esimerkiksi isäni ja äitini rakkaustarinaa. Pieniä huhuja vaan siitä, miksi ne eivät menneet naimisiin. Ja senkin isäni suvun puolelta. Kun menen anopin luo, musta on ihana kuunnella tarinoita hänen nuoruudestaan ja vaikka en tunne ihmisiä, heidän kohtaloita ja elämän käänteitä.....Puhuminen on suuri taito ja se auttaa kummasti ymmärtämään asioiden kulkuja ja varsinkin niistä selviytymään. Kysyin kerran äidiltäni, että miksi hän ei ole kertonut nuoruudestaan mitään. Hänen vastaus oli, ettei asioista vaan puhuta. Itse päätin olla avoin ja ottaa puheeksi läheisteni kanssa myös ne kipeät asiat. Keskustelujen myötä voi saada uusia näkökulmia asioihin ja se todella helpottaa niiden käsittelyä.  Kaikkein pahimpia asioita elämästä en edes halunnut avata, sillä se olisi tehnyt liian kipeää ja kuitenkaan murehtiminen ei olisi niitä muuttanut mihinkään. Tämä toimi mun kohdalla. 

Keväällä tein hulluna töitä ja samalla kävin mieleni kanssa taisteluja. Opettelin uusia ajattelutapoja ja etenkin opin tunnistamaan tilanteita, joissa mulla oli haasteita. Tilanteita, joita en ehkä osannut käsitellä. Mietin paljon käyttäytymistäni ja varsinkin syitä, miksi jotkut tilanteet olivat vaikeita. Niitä terapeutin kanssa työstettiin ja ette usko kuinka paljon opin itsestäni. Opin mm että joskus lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtunut pieni asia on vaikuttanut yli 50 iässäkin mieleen ja käyttäytymiseen. Se että löysin niitä tunnelukkoja ja tajusin olevani introvertti ihminen, auttoi mua hyväksymään itseni ja samalla ne työkalut oli helpommat löytää. Uskoisin, että kaikki me koemme masennuksen jossain elämän vaiheessa. Joillakin se  "parantuminen"  kestää lyhyen aikaa ja toisilta kestää kauemmin. Itse en voi sanoa "parantuneeni" , mutta joka päivä teen töitä mieleni hyvinvoinnin hyväksi. Opettelen uusia asioita tutkien samalla niiden vaikutusta omaan hyvinvointiin. Ja tärkeintä, uskallan sanoa itselleni ei, jos joku asia ei tunnu hyvältä. Olen oppinut rakastamaan itseäni. 

Ja elokuun alussa oli viimeinen terapia. Jihuu!!!!! Tieto siitä, että mulla on mahdollisuus päästä takaisin terapian pariin, auttaa mua selviytymään. On takaportti jos elämä kolhii liikaa. 

Nyt mulla on uusi koti mutta vanha osoite. Jouduin pakkaamaan siitä turvanurkasta, johon aiemmin vajosin, kaiken muuttolaatikoihin. Asunnossa tehtiin viihtyvyysremontti ja vaikka se on vielä vähän kesken niin kyllä on ihanaa saada tavarat takaisin uusille paikoille. Sen remontin takia olen pitänyt 2 kuukautta lomaa ja vaan levännyt. Kun seisoskelin M/S Jennyn kannella ja hengitin sisääni sitä ihanaa meren tuoksua, tiesin olevani enemmän kuin valmis uusiin haasteisiin. Enää en välitä, jos joku ei tykkää mun ulkonäöstä, äänestä tai jostain tekemisestä. Elän täällä vain kerran ja sen yritän tehdä muita sekä varsinkin itseäni kunnioittaen. Yritän toteuttaa omia enkä toisten haaveita ja elän vain päivän kerrallaan. Murheita tulee varmasti, mutta niistäkin varmasti selviän. En ehkä yksin, mutta mulla on ihania ihmisiä ympärilläni, joihin voin tukeutua. Vahvempana ja viisaampana... ja varsinkin mieli avoinna. Kyllä elämä on ihanaa. Ja te ihanat tyypit, jotka jaksoitte lukea tänne asti, TE OOTTE IHANII <3