Vuosi 2020!

 Eletään vuoden viimeisiä tunteja ja ajattelin katsella mennyttä vuotta miettien samalla omaa elämää ja aikaansaannoksiani. Vuosi on kyllä ollut ihan sika-haastava jo tuon koronnan takia. Se tuli ja laittoi maailman polvilleen. Tuli pelko tuntemattomasta vaarasta. Alettiin hamstrata vessapapruu ja ostettiin hyllyt tyhjiksi säilykkeistä. Ihmiset linnottautuivat koteihinsa ja ainoa huvitus oli ruokakaupassa käynti. Käytiin usein saman päivän aikana, että näkisi edes jotain ihmisiä. Ihmisille tuli uusi vihollinen...... Tylsyys..... Ei oikein tiedetty, mitä tehdä kun tekemisiä ulkomaailmaan rajoitettiin. Ei päässyt mökeille Uudenmaan suljettua rajansa. Opittiin hakemaan kahvi tai ruoka jostain ravintolasta ja syömään ulkona tai autossa. Ostokset (vaatteet yms) ostettiin netin ihmeellisestä maailmasta. Se, että nenään tungetaan pitkä tikku ottaen testiä, tuli meille arkipäivää. Onneksi tuosta ajasta löytyy paljon myös hyvää.  Löytyi uusia harrastuksia. Ihmiset pakenivat luontoon. Kuka lenkkeillen, kuka muuten vain hengaillen. Oli turvallista liikkua metsässä, jossa ei tarvinnut maskeja tai käsidesejä. Ah, se ihana vapauden tunne. 

Itselleni tuo kevät oli tosi vaikea. Kaupassa töitä tehden siinä ihmistungoksessa toi tullessaan suuren ahdistuksen. Alkuvuosi oli täynnä ihania suunnitelmia, mutta kaikki peruin. Uudenmaan suljettua rajansa aloin kaivata kaikkia niitä läheisiä, jotka asuivat jossain muualla kuin Uudellamaalla. Nautin vain koiran kanssa ulkoilusta ja työmatkoista. Oli ihanaa ajella tyhjää ja rauhallista moottoritietä kuunnellen hyvää musiikkia. Muuten sulkeuduin kotiin näkemättä ystäviä.  (En vieläkään oikein uskalla tapailla ketään). Silti jotenkin olen onnistunut löytämään myös muutaman uuden ihanan ystävän. Niistä olen tosi onnellinen ja kiitollinen <3

Kesällä innostuin suppailusta vaikka ei se melontaa voita. Kajakki ei vaan mahdu retkeilyautoon. Töitä olen paahtanut ilman lomaa koko vuoden, joten montaa kertaa en vesille päässyt, mutta pääsin kuitenkin. Syksy toi avioerohommia ja muutenkin rankkaa aikaa. Todettiin masennus ja odotan päätöstä hoidosta. Muuten elämäni on jämähtänyt paikoilleen. Katselin viime vuoden lupauksia ja yhtään en ole pitänyt. Oli karkkilakkoa (just laitoin suklaata suuhuni) laihdutusta .... Sen suhteen pudotin avioeropapereiden viennin aikoihin viikossa 10 kiloa mutta nyt paino on sama kuin vuosi sitten. 

Joten onneksi tämä vuosi on ohi. Toivottavasti olemme oppineet tästä vuodesta jotain. Tuokoon uusi ihana vuosi teille ja minulle paljon hyvää. Ihana rokote tulossa, joten ehkä vuoden päästä tämä aika on vain pahaa unta. Voidaan halata ystäviä, käydä keikoilla ja matkustella. Voidaan mennä teattereihin ja muihin rientoihin.  Ja minä itse näen paljon valoa pimeässä tunnelissa jossa olen ollut jo jonkin aikaa. Elämä alkaa hymyilemään tuoden mukanaan uusia ihania haasteita. 

Eli OIKEIN HYVÄÄ UUTTA VUOTTA 2021 teille kaikille ihanille tyypeille, jotka jaksatte lueskella näitä mun pienii höpinöitä. Olette rakkaita <3

Mitä minulle kuuluu?

 Olen harvemmin avautunut tänne syvällisemmin omasta elämästäni. Noi kirjoitukset ovat olleet aika pinnallisia harrastuksista ja tekemisistäni. Nyt ajattelin tehdä poikkeuksen ja kertoa mitä mulle oikein kuuluu tällä hetkellä. Tää vaatii multa suurta rohkeutta, mutta en halua olla teille se pinnallinen tyhjäpää vaan avoin oma itseni.

Kuten jotkut tarkimmat lukijat huomasivat, mulla on ollut elämäni rankin kuukausi takana. Avioeropaperit vietiin 6.11 ja samalla romahdin ihan totaalisesti. Paljon itkua, raivoa, pelkoa niin kuolemasta kuin muutenkin tulevaisuudesta. Näin itseni kuolleena ja muumioituneena omasta kämpästäni ja kukaan ei kaipaa minua. Tunsin itseni niin pieneksi ja yksinäiseksi ja näin elämäni todella mustana. Samalla tajusin, että olen todella huonossa jamassa tuon mieleni kanssa. Ei tarvinnut paljoa tekemisiäni miettiä kun tajusin olevani masentunut. Olen ollut sitä jo kauan ja olen tiedostanut sen jo aiemminkin, mutta en ollut tajunnut kuinka syvissä vesissä todellisuudessa olin. Joku kotityö vei mun kaikki voimani. Mua ei häirinnyt tv;n antennin johdot, jotka olivat toista vuotta roikkuneet rumasti kirjahyllyn etupuolella (en edes tajua, miksi ne olin siihen jättänyt). Suihkuun menoa suunnittelin tuntikausia ja jos oli vapaapäivä en välttämättä käynyt ollenkaan. Eihän se ketään haitannut kun suurimman osan ajasta olin yksin kotona. Kävin töissä, mutta kotiin päästyäni istuin sohvan nurkassa kännykkä kädessä pelaillen kännykkäpelejä. En kuullut enkä nähnyt mitään. Sohvan nurkka oli mun turvasatama, johon muilla ei ollut mitään asiaa. Tähän väliin täytyy antaa kunniaa mun aviomiehelleni, joka siivosi, pesi pyykit, teki ruuat ja muutenkin jaksoi katsoa mun vajoamista. Kiitos

Käännekohta tuli, kun olin ajelemassa ekaa kertaa töihin eropapereiden viennin jälkeen. Olin aiemmin tuijotellut yhtä kalliokohtaa työmatkallani. Vähän ennen sitä kohtaa mun rakas koirani (istuu aina retkeilyauton etupenkkien välissä) painoi päänsä mun polvelle ja katsoi mua ihanasti silmiin. Sillä istumalla otin puhelimen käteeni ja soitin itkien siskolleni.  Pitkän itkuisen puhelun jälkeen päätin hakea ammattiapua. Tullessani kotiin mua alkoi ärsyttämään ne roikkuvat johdot ja kaikki muutkin epäkohdat asunnossani. Kutsuin siskoni ja yhden ihanan ystäväni kotiini ja kun avauduin heille tajusin etten olekkaan yksin. Mulla on pieni tukiverkko, johon voin turvautua, kun tulee vaikeaa. Se tukiverkko on kasvanut muutamalla ihmisellä sen jälkeen ja nuo ihmiset ovat ihanii.  Kesti viikon kunnes sain ajan "Matalaan kynnykseen" ja siellä mulle tehtiin kysely jonka suuntaa antava arvio on vakava masennus. Nyt ensi viikon perjantaina on aika lääkärille ja toivon saavani lähetteen eteenpäin kohti terapiaa. Tiedän sen olevan pitkä matka paranemiseen mutta olen ottanut ensimmäiset vaikeat askeleet. Paljon on tapahtunut 6.11 jälkeen ja en tiedä mitä elämäni tuo tullessaan, mutta ainakin elämän ilo on palannut elämääni. Ja se on paljon se. 

Ihanaa maanantaita teille kaikille <3

 Täällä istuskelen kotisohvalla katsellen hienosti järjestettyjä linnanjuhlia johon meidät kaikki on kutsuttu. Näin koronna-aikana tuo teema "Suomi selviää" luo ainakin minuun uskoa huomiseen. Siihen, että selvitään tästäkin kriisistä ja elämä palaa "normaaliksi". Voidaan taas tavata ystäviä, halata, juhlia matkustella ja muuten vaan nauttia elämästä.

Mun itsenäisyyspäivään kuuluu tosi vahvasti katsella telkusta Tuntematon sotilas ja varsinkin se alkuperäinen versio. En ihaile todellakaan sotaa enkä yleensä tykkää edes sotaleffoista mutta tuo mun on aina nähtävä. Ja toinen mun tapoihin kuuluva juttu on kuunnella "veteraanien iltahuuto". Ja silloin vuodatan suuren määrän kyyneleitä. Jotenkin haluan muistuttaa itseäni siitä, että ilman noita sisukkaita aikansa miehiä ja naisia meillä ei olisi vapautta, omaa kieltä, omaa hallintoa yms. Mun rakkaat isovanhemmat ovat jo nukkuneet pois, mutta kunnioittaen tunnen suurta kiitollisuutta heidän ponnisteluista. Se ei ole todellakaan ole ollut helppoa aikaa. Kaipaan ukin hiljaista viisautta ja mummoni karjalaista iloisuutta. 

Tykkään myös nähdä ystäviä, mutta ajan ollessa tämmöinen, vietin eilisen illan istuen kahden läheisimmän seurassa kuunnellen ihania suomalaisia biisejä, syöden hyvää ruokaa ja vaan nauttien yhdessä olosta. Se tunne, kun joku muistaa jonkun hyvän biisin vuosien takaa ja olit unohtanut sen olemassa olon. 

Muuten halusin tulla tänne blogiin piipahtamaan ja kertomaan, etten ole unohtanut teitä ja tätä kirjoittamista. Mulla on vaan ollut elämäni rankin kuukausi, joten siksi ollut hiljaista näiden postausten suhteen. Mutta niistä myöhemmin lisää. Olette rakkaita ja ihanii. 

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille ja hyvää alkavaa työviikkoa. Kohta on jo joulu ja saa taas vaan olla.