Mitä minulle kuuluu?

 Olen harvemmin avautunut tänne syvällisemmin omasta elämästäni. Noi kirjoitukset ovat olleet aika pinnallisia harrastuksista ja tekemisistäni. Nyt ajattelin tehdä poikkeuksen ja kertoa mitä mulle oikein kuuluu tällä hetkellä. Tää vaatii multa suurta rohkeutta, mutta en halua olla teille se pinnallinen tyhjäpää vaan avoin oma itseni.

Kuten jotkut tarkimmat lukijat huomasivat, mulla on ollut elämäni rankin kuukausi takana. Avioeropaperit vietiin 6.11 ja samalla romahdin ihan totaalisesti. Paljon itkua, raivoa, pelkoa niin kuolemasta kuin muutenkin tulevaisuudesta. Näin itseni kuolleena ja muumioituneena omasta kämpästäni ja kukaan ei kaipaa minua. Tunsin itseni niin pieneksi ja yksinäiseksi ja näin elämäni todella mustana. Samalla tajusin, että olen todella huonossa jamassa tuon mieleni kanssa. Ei tarvinnut paljoa tekemisiäni miettiä kun tajusin olevani masentunut. Olen ollut sitä jo kauan ja olen tiedostanut sen jo aiemminkin, mutta en ollut tajunnut kuinka syvissä vesissä todellisuudessa olin. Joku kotityö vei mun kaikki voimani. Mua ei häirinnyt tv;n antennin johdot, jotka olivat toista vuotta roikkuneet rumasti kirjahyllyn etupuolella (en edes tajua, miksi ne olin siihen jättänyt). Suihkuun menoa suunnittelin tuntikausia ja jos oli vapaapäivä en välttämättä käynyt ollenkaan. Eihän se ketään haitannut kun suurimman osan ajasta olin yksin kotona. Kävin töissä, mutta kotiin päästyäni istuin sohvan nurkassa kännykkä kädessä pelaillen kännykkäpelejä. En kuullut enkä nähnyt mitään. Sohvan nurkka oli mun turvasatama, johon muilla ei ollut mitään asiaa. Tähän väliin täytyy antaa kunniaa mun aviomiehelleni, joka siivosi, pesi pyykit, teki ruuat ja muutenkin jaksoi katsoa mun vajoamista. Kiitos

Käännekohta tuli, kun olin ajelemassa ekaa kertaa töihin eropapereiden viennin jälkeen. Olin aiemmin tuijotellut yhtä kalliokohtaa työmatkallani. Vähän ennen sitä kohtaa mun rakas koirani (istuu aina retkeilyauton etupenkkien välissä) painoi päänsä mun polvelle ja katsoi mua ihanasti silmiin. Sillä istumalla otin puhelimen käteeni ja soitin itkien siskolleni.  Pitkän itkuisen puhelun jälkeen päätin hakea ammattiapua. Tullessani kotiin mua alkoi ärsyttämään ne roikkuvat johdot ja kaikki muutkin epäkohdat asunnossani. Kutsuin siskoni ja yhden ihanan ystäväni kotiini ja kun avauduin heille tajusin etten olekkaan yksin. Mulla on pieni tukiverkko, johon voin turvautua, kun tulee vaikeaa. Se tukiverkko on kasvanut muutamalla ihmisellä sen jälkeen ja nuo ihmiset ovat ihanii.  Kesti viikon kunnes sain ajan "Matalaan kynnykseen" ja siellä mulle tehtiin kysely jonka suuntaa antava arvio on vakava masennus. Nyt ensi viikon perjantaina on aika lääkärille ja toivon saavani lähetteen eteenpäin kohti terapiaa. Tiedän sen olevan pitkä matka paranemiseen mutta olen ottanut ensimmäiset vaikeat askeleet. Paljon on tapahtunut 6.11 jälkeen ja en tiedä mitä elämäni tuo tullessaan, mutta ainakin elämän ilo on palannut elämääni. Ja se on paljon se. 

Ihanaa maanantaita teille kaikille <3